EGYPTI

Faaraon unelma – uusi Suezin kanava oli Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Sylvia Akarin esitelmän aihe. Uuden kanavan, joka on oikeastaan nykyisen yksikaistaisen kanavan laajennus, on tarkoitus muuttaa Egyptin talous, nostaa se ja maan kulttuuri, sekä kaikki muukin uuteen nousuun. Uudistus tuplaa kanavan kuljetuskapasiteetin, tuo rahaa ja luo työpaikkoja. Rahan tarve onkin erityisen suuri maan yhden merkittävimmän tulonlähteen, turismin, romahdettua arabikevään 2011 jälkeen. Jos aihe kiinnostaa lisää, voivat arabian kielen taitoiset katsoa mainosvideon kanavasta.

Kanavan rahoitus on varsin mielenkiintoinen: siihen ei käytetä ollenkaan ulkomaista rahaa, vaan tarvittavat tulot haalitaan kasaan Egyptin sisäisesti myymällä kanavan osakkeita. Rakennusurakkaan on arvioitu kuluvan 3 vuotta, mutta kenraali Abdel Fattah el-Sisi on ilmoittanut sen valmistuvan vuodessa, jolloin maata tulisi kaivaa noin 1 000 000 m³ päivässä. Armeija vastaa rakentamisesta, mikä on yksi lukuisista esimerkeistä siitä, miten tärkeä taloudellinen tekijä armeija on kaikilla elinkeinoelämän osa-alueilla.

Rahoituksen lisäksi ongelmallista on se, ettei minkäänlaista ympäristöarviota ole tehty ja   rakentamisen suunnitelmat ovat muutenkin puutteellisia, minkä johdosta on syntynyt yllättäviä menoeriä. Myös julkisuudessa on esitetty kriittisiä puheenvuoroja siitä, onko kanavan rahallinen merkitys ja tuotto ylipäätään mahdollista. Lisäksi laajennus toistaa Suezin kanavan jo ennestään väkivaltaista historiaa; nyt ympäröivissä kylissä 1500 kotia on tuhottu ja 5000 on uhattuina. Jos talonsa kohtalosta uskaltaa valittaa, on tiedossa vankilareissu.

Ei ole ensimmäinen kerta Egyptin historiassa, kun maan johtaja päättää uransa alkutaipaleella ryhtyä johonkin mittavaan uudistus- tai rakennusprojektiin. Nasserin aikakaudella käynnistettiin mm. mittava maatalousreformi ja Hosni Mubarakilla oli Toshka-projekti, jonka tarkoituksena oli tehdä osasta Saharan aavikkoa uusi Niilin laakso. Toshkasta on nyt tullut egyptiläisille synonyymi suuruudenhulluille projekteille. On kiinnostavaa nähdä, kaatuuko Suezin kanavan laajentuminen samaan kategoriaan.

Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti Risto Marjomaa yleisöstä huomautti, että Sisin mittavassa hankkeessa tavoitteena ei välttämättä ole itse kanava, vaan omaisuuden siirto projektin varjolla uusiin käsiin eli armeijalle. Historiassa autoritaariset johtajat yleensä aloittavat tällaisilla suurhankkeilla. Esimerkiksi Gamal Abdel Nasser aikanaan kansallisti kyseisen kanavan nopeasti valtaan päästyään. Nyt on vuorossa kenraali Sisin hanke.

SYYRIA

“Muutama sana Syyrian sotkuista”. Näin aloitti Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimukseen erikoistunut professori Hannu Juusola esitelmänsä. Hänen mukaansa Syyrian konflikti on huonosti tunnettu, vaikka se on ollut mediassa paljon esillä. Siitä kertovat lähteet ovat pääosin tunteellisia tai romantisoivia ja on olemassa paljon epäselvyyksiä ja kysymyksiä, joihin ei ole vakavasti otettavia tutkimuksia vastauksiksi.

Yksi suurimpia ja merkittävimpiä kysymyksiä “sotkuihin” liittyen on, miksi Syyrian kehitys on ollut niin erilaista verrattuna esimerkiksi Tunisiaan tai Egyptiin. Alkutilanne oli kuitenkin samanlainen kuin muualla arabikevääseen osallistuneissa maissa. Syyriassa kapina lähti liikkeelle maaseudulta, josta se levisi nopeasti kaupunkeihin. Huhtikuussa 2011 mielenosoittajat vaativat Bashar al-Assadin syrjäytymistä ja regiimin vaihtoa. Tähän vastattiin väkivallalla. Kesäkuussa alkoi merkittävä aseellinen vastarinta: nyt kyseessä ei ollut enää mielenosoitus, vaan oikea kansannousu. Vuonna 2012 EU ja Punainen risti julistivat konfliktin kärjistyneen sisällissodaksi ja vuoden 2013 lopussa alkoi hallituksen uusi aseellinen nousu. Kuluva vuosi onkin sitten ollut ISIS:in vuosi, joka hallitsee kolmasosaa Syyrian maa-alueesta.

“Miksi regiimi ei kaatunut? Miksi Syyriassa ei käynyt niin kuin Tahririn aukiolla Egyptissä, joka täyttyi oikeuksiaan vaativista kansalaisista? Miksi Damaskoksen kaduilla ei marssittu vaatimassa regiimin kaatumista?” Juusola kysyi yleisön puolesta. Hänen mukaansa yksi vastaus näihin kysymyksiin on, että suurimmat kaupungit Aleppo ja Damaskos eivät lähteneet kapinaan mukaan, mikä vaikeutti opposition toimintaa. Damaskoksen kauppiaat eivät tukeneet kansannousua, minkä ansiosta regiimi selviytyi. Kansannousu oli myös vahvasti profiloitunut maaseudun kapinana ja sosiaalisena liikkeenä. Assadin uudistukset olivat maaseudun kustannuksella hyödyttäneet eniten kaupunkeja, joissa regiimin kannatus oli vahva. Konflikti ei siis ole luonteeltaan vain eri ryhmien välinen, eli sektariaaninen, taistelu.

Lisäksi Syyrian hallinto oli erityyppinen kuin esimerkiksi Egyptin. Jälkimmäisessä oli, ja on yhä, hyvin hierarkkinen ja autoritaarinen järjestelmä, kun taas Syyriassa toimi oligarkki-järjestelmä, jossa valta ei varsinaisesti kuulunut kenellekään. Pelkona oli, että jos yksi toimija poistettaisiin tästä poliittisesta kentästä, koko järjestelmä romahtaisi. Tämän takia niin harva korkean profiilin toimija lähti mukaan vastarintaan.

Miksi mielenosoituksena alkaneesta kapinasta ja kansannoususta tuli lopulta aseellinen sisällissota? Tarkoituksena oli, ettei tilanteeseen puututtaisi ulkopuolelta, väkivalta minimoitaisiin eikä tilanne kehittyisi sektariaaniseksi. Näin ei käynyt. Tällä hetkellä kyseessä on alueellinen konflikti, jossa väkivalta on useiden osapuolten keskinäistä itsepuolustusta ja kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan. Yhtenä syynä tähän on shiiojen ja sunnien välien kiristyminen, mikä näkyi myös armeijan tasolla, senkin ollessa uskonnollisesti eroteltu. Upseereista suurin osa oli shiioja, kun taas miehistöstä sunneja.

Kaiken kaikkiaan kyseessä oli lämminhenkinen ja rento tapahtuma, jossa yleisöä niin, ettei kaikki mahtuneet istumaan Tieteiden talon saliin 505. Antoisaa oli myös käsiteltävien aiheiden laajuus: muutaman tunnin aikana saatiin välitettyä kattava kuva niin Iranin sisäpoliikasta, uuden Faaraon mahtipontisista hankkeista ja tilannepäivitys Syyrian pitkään jatkuneesta konfliktista.

Merilii Mykkänen

The post Miten menee Lähi-itä? appeared first on .

Helsinki menee tällä viikolla sekaisin Lähi-idästä, kun Middle Eastern Film and Arts -festivaali valtaa kaupungin torstaista sunnuntaihin (9.-12.10.). MEFA-festivaali tuo neljäksi päiväksi yhteen Lähi-idän elokuvia, taidetta, musiikkia ja ruokaa. Lähi-itään liittyy paljon ennakkoluuloja, joita MEFA pyrkii rikkomaan ylittämällä eri kulttuurien rajoja. Eräs festivaalien kiinnostavimmista tapahtumista on elokuvien esittäminen Mellunmäessa sijaitsevassa moskeijassa sunnuntaina 12.10.

Lähi-idän opiskelijat on ollut mukana järjestämässä paneelikeskustelua, jossa käsitellään kansalaisjournalismia Egyptissä. Teknologisen kehityksen seurauksena tavalliset kansalaiset ovat voineet ottaa aktiivisemman roolin tapahtumien kuvaamisessa. Arabikevään aikana puhelimilla kuvatuista videoista tuli merkityksellisiä informaatiolähteitä, ja niitä näytettiin myös perinteisissä joukkotiedotusvälineissä. Paneelissa tullaan ottamaan kantaa muun muassa kysymyksiin siitä, miten kansalaisjournalismi vaikutti Egyptin vallankumouksen ymmärtämiseen, ja missä määrin tavallisten ihmisten kuvat edustavat todellisuutta. Keskustelun yhteydessä näytetään Oscar-ehdokkaanakin ollut ja palkintoja voittanut The Square -elokuva. Tapahtuma järjestetään K13-teatterissa (Kanavakatu 12) lauantaina 11.10. klo 14.30–17. Liput tapahtumaan maksavat 8 euroa.

Lisätietoa festivaalin tapahtumista ja elokuvista löytyy MEFAn omilta
sivuilta: http://www.mefahelsinki.com.

The post LIO mukana Middle Eastern Film and Arts -festivaaleilla appeared first on .

Pihlajanmarjat helottavat punaisina, lehdet putoilevat jalkakäytäville ja Unicafe-jonot kiemurtelevat pitkin yliopiston käytäviä. Syksyn myötä akateeminen maailma on taas herännyt eloon, ja sen kunniaksi Lähi-idän opiskelijat järjestivät torstaina 18.9. jo perinteeksi muodostuneen uusien illan. Rydman-salissa järjestetty tapahtuma houkutteli paikalle yhteensä parikymmentä Lähi-idästä kiinnostunutta.

Illan virallisesta osuudesta vastasivat LIOn puheenjohtaja Henri Virta ja hallituksen jäsen Minna Rantama, jotka esittelivät monipuolisesti järjestöä ja sen toimintaa. Erityisesti aiempien vuosien opintomatkoilta Tunisiaan (2013) ja Iraniin (2014) riitti monia hauskoja tarinoita kerrottavaksi, ja opintomatkoille osallistumista suositeltiinkin lämpimästi. Seuraavan kerran siihen tarjoutuu mahdollisuus keväällä 2015, jolloin matkakohteena ovat Dubai ja Oman. Tulevan opintomatkan järjestelyt ovat parhaillaan käynnissä, ja järjestelytyöryhmä on avoinna kaikille.

Kuten uusien illassakin tuotiin ilmi, LIOn toiminta ei kuitenkaan rajoitu pelkästään opintomatkojen järjestämiseen. Ympäri vuotta järjestetään esimerkiksi opintopiirejä, työelämäekskursioita ja Lähi-itä-aiheisia paneelikeskusteluita, joita on tiedossa tänäkin syksynä. Ja ennen kaikkea LIOn tapahtumissa on tarjolla mukavaa yhdessäoloa ja Lähi-itään liittyvää ajatustenvaihtoa! Siitä koostui myös uusien ilta, jossa virallisen osuuden jälkeen keskityttiin nauttimaan monenmoisista pöydän antimista ja hyvästä seurasta iltamyöhään saakka.

LIO toivottaa niin uudet kuin vanhatkin jäsenet lämpimästi mukaan syksyn toimintaan!

Teksti ja kuvat: Piia Raitavuo

The post Syysterveiset uusien illasta appeared first on .

Lähi-idän opiskelijat jatkoivat joulukuussa 2013 ”Lähi-idän” määritelmän laajentamista Turkin ja Afganistanin lisäksi Somaliaan, joka oli 2.12. järjestetyn paneelin aiheena. Somali-diaspora ja paluumuuttajat, naisten asema ja oikeudet, maan jälleenrakennus ja tulevaisuuden näkymät sekä klaanijärjestelmän ongelmat puhuttivat panelisteja ja yleisöä rennossa ilmapiirissä.

Eteenpäin, epävarmoissa merkeissä

Somaliassa viimeiset 20 vuotta valloillaan ollut sisällissota on jättänyt jälkensä maahan ja sen kansalaisiin. Viimeisten kolmen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua: terroristijärjestö Al-Shabaab on häädetty Etelä-Somaliasta ja ympäri maailmaa paossa ollut diasporayhteisö on pikkuhiljaa palaamassa. Turkulainen toimittaja Wali Hashi aloitti puheenvuoronsa näyttämällä yleisölle A-studion “Paluumuutto Somaliaan” -videon, jossa konkreettisesti näkyi maan jälleenrakennuksen tahti ja ihmisten into sekä usko alueen tulevaisuuteen. Erityisesti useat Suomen somalit ovat lähteneet takaisin Somaliaan.

Vaikka toivo paremmasta tulevaisuudesta elää, on poliittinen tilanne yhä epävarma. Ihmisoikeusrikkomukset ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat arkipäivää ja raiskauksien määrät ovat huikeita. YK:n raportin mukaan yksistään vuoden 2012 syys-joulukuussa niitä tapahtui yli 800. Tilanteen vaikeudesta ja asenneongelmista kertoo muun muassa se, että naisia haastatelleita toimittajia on lähetetty vankilaan. Pitkä matka on vielä edessä, mutta sotaan kyllästyneet kansalaiset haluavat rauhaa.

Myös muut panelistit, Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen ja Helsingin yliopiston jatko-opiskelija Fadumo Daiyb korostivat rauhantyössä naisten aseman parantamista ja painottivat sitä, miten juuri naiset pitivät maan pystyssä sisällissodan aikana.“Somalinaiset ovat vahvoja ja vaikutusvaltaisia”, linjasi Pentikäinen ja jatkoi: “Heitä on tuettava ja heihin on nojattava”. Naiset myös haluavat osallistua, eikä heitä voikaan jättää taka-alalle maan jälleenrakentamisessa. Vuonna 2012 valittuun parlamenttiin pääsi ensi kertaa mukaan naisia, tosin suunniteltua huomattavasti vähemmän: heidän osuutensa paikoista piti olla 30 %, mutta todellisuudessa luku jäi 14 %:iin.

Suurin syy naisten asioiden huonoon tilaan ja räikeään epätasa-arvoon on Dayibin mukaan maan perinteinen klaanijärjestelmä: “se on sellainen poikien kerho”. Kuvaus sai yleisössä aikaan naurua, mutta pian sävy vakavoitui. Klaanit ovat Somaliassa osa perinteistä paimentolaisten poliittista järjestelmää, joiden kokouksissa pohditaan ja sovitaan yhteisistä asioista. Klaanien sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen merkitys on aina ollut suuri, ja juuri siksi ne täytyy ottaa huomioon maan jälleenrakennuksessa. Klaani periytyy isältä lapselle, eikä naisille ole juuri tilaa niiden toiminnassa. Tämä sulkee naiset pois silmistä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, kun he eivät ole osa mitään suurempaa yksikköä.

Yhdessä eteenpäin

Yhteistyön merkitys korostui jokaisen panelistin puheenvuorossa. Yksi ongelma  Pentikäisen mukaan on se, että Somaliassa ja muissa naapurimaissa tuhoa kylväneen terroristijärjestö Al-Shabaabin kanssa ei puhuta, eikä sen johtajien kanssa suostuta neuvottelemaan. Jälleenrakennus vaatii myös klaanien yhteistyötä. Haasteena onkin vanhan poliittisen järjestelmän ja demokratian yhdistäminen.

Maailmalta palaava diaspora yrittää myös parhaansa mukaan kantaa kortensa kekoon rakentamalla uutta, vaikka ongelmiakin esiintyy. Asenne paluumuuttajia kohtaan ei aina ole paras mahdollinen, kun heidän koetaan vievän paikallisten työt. Mogadishussa ihmisten väliset taloudelliset erot ovat kasvaneet talouskasvun myötä. Elintaso on noussut huimasti ja sen myötä myös hinnat. Tästä syytetään osittain diasporayhteisöä ja sen toimintaa, missä Pentikäinen näkee paljon yhteistä Syyrian nykyisen tilanteen kanssa: “ne, joilla oli rahaa, lähtivät pois”. Nyt raha on palaamassa, mutta kenelle?

Korruption kitkentä, heikon koulutustason parantaminen, demokratian edistäminen, ihmisarvon ja naisten aseman parantaminen, tuloerojen kasvun hillitseminen, horjuvan oikeusjärjestelmän kehittäminen… Tässä muutamia Somalian tulevaisuuden haasteita. Hashin kuvaama pelon ja toiveikkuuden ilmapiiri on helposti ymmärrettävissä, kun katsotaan maan nykyistä tilaa pommitettujen rakennuksien ja hulppeiden uusien asuntojen keskellä. Somalialaisten usko itseensä ja rauhaan sekä aito halu kasata maa uudestaan on heidän suurin voimavaransa.

Pentikäinen nosti myös esille sen, miten sopu syntyy maan sisällä ja miten kiinteä osa anteeksiannolla on siinä. “Anteeksianto ja sovinto kuuluvat monelle”. Vaikka kyseessä on tuskallinen ja vaikea prosessi, on se Pentikäisen mukaan tarpeellinen. Tässä tarvitaan myös muiden maiden apua, eivätkä niiden intressit saa nousta somalialaisten edelle ja mahdollisesti tuhota rauhanprosessia. Tässäkin tarvitaan yhteistyötä.

Kirjoittanut: Merilii Mykkänen. Kuvat: Saana Sarpo.

The post Mitä kuuluu Somalia? appeared first on .

Yli 100 000 kuollutta, noin 4 miljoonaa maan sisäistä pakolaista sekä 2,5 miljoonaa muihin maihin paennutta, joista puolen arvioidaan olevan lapsia. Näillä luvuilla kansanedustaja Tuula Peltonen toivotti kuuntelijat tervetulleeksi 26.11.2013 KATU:n ja STETE:n järjestämään seminaariin ja paneelikeskusteluun, joka oli jatkoa kesällä Porissa järjestetylle Suomi Areenan Syyria-paneelille. Tämänkertaisen tilaisuuden tarkoituksena oli tarkastella Syyrian kansan inhimillisiä kärsimyksiä, joiden musertavuus järkyttää kaikkia. Kansojen kevät

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan laajassa yleiskatsauksessa käsiteltiin sodan taustoja ja tapahtumia sekä mahdollisia sovintoehdotuksia. Hänen, kuten myös kaikkien muiden tilaisuudessa puhuneiden kommenteissa toistui yksi keskeinen selittävä tekijä ylitse muiden: Syyria on useista etnisistä ryhmistä ja kansallisuuksista koostuva mosaiikkivaltio, mikä tekee maan vakaasta hallitsemisesta vaikeaa.

Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen vieraileva tutkija Alan Salehzadeh sekä CMI:n tutkija Mikko Patokallio painottivat Tuomiojan tapaan Syyran, ja ylipäätään koko Lähi-idän, hajautuneisuuden tuottamia ongelmia. Salahzadeh kutsuisikin arabikevättä laajemmin “Kansojen kevääksi”, joka lähti liikkeelle Iranin islamilaisen tasavallan vastaisista mellakoista vuonna 2009 ja levisi sitten Tunisian kautta muihin arabimaihin.

Konfliktien sota

Salehzadeh kertoi Syyrian sisällissodan taustojen ulottuvan pintaa huomattavasti syvemmälle. Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen Levantin kartta piirrettiin, ei alueen luonnollisista etnisistä rajoista ja kansoista välitetty, vaan ne sekoittuivat. Hän vertasi tilanteen olevan samanlainen kuin jos Suomi, Ruotsi ja Norja yhdistettäisiin ja hallitsemaan tuotaisiin ranskalainen kuningas. Salehzadeh muistutti myös, että Syyriaa jakaa myös sunnien ja shiiojen välinen konflikti, johon tiivistyvä kostonkierre on hänen mukaansa ollut aina olemassa uskonnon syntyajoista lähtien. Erot kahden suurimman päähaaran uskonnollisissa näkemyksissä ovat johtaneet historian aikana useisiin yhteenottoihin.

Syyrian ja yleisesti kaikkien arabikevään osapuolten ongelmia ovat etnisen jakautumisen lisäksi diktaattorit, opposition hajanaisuus, erityisesti naisten huono ihmisoikeustilanne kuten myös se, että jo pitkän aikaa vähemmistöt ovat hallinneet enemmistöjä. Hankalaan tilanteeseen ratkaisuksi Salehzadeh ehdotti länsimaiden aitoa tukea demokratialle, ihmisoikeuksien valvontaa sekä sekularistiseen hallintomuotoon kannustamista. Yksi vaihtoehto olisi myös Lähi-idän rajojen uudelleenpiirtäminen.

Viime aikoina paljon julkisuutta saaneiden kaasuiskujen lisäksi puhujat halusivat tuoda esille sen, että kaasuaseita merkittävämpi tappaja ovat tavalliset aseet ja pommit, joihin kansalaisia kuolee ja haavoittuu joka päivä. Tämänkaltaisen tappamisen estämiseen kansainvälisen yhteisön on keskityttävä.

Mistä ja miten apua?

Tilaisuuden päätti paneeli, jota johti Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATU:n pääsihteeri Anne Palm. Puheenvuoroissa keskityttiin Suomen ja muiden länsimaiden mahdollisuuksiin tukalan tilanteen selvittämiseksi. Panelistien kesken vallitsi yhteisymmärrys sen suhteen, että kriisi tulee taltuttaa mahdollisimman nopeasti. Siviiliväestö on joutunut suurimmaksi kärsijäksi, kun kumpikaan puoli ei kaihda likaisia keinoja. Koulujen, sairaaloiden, avustuskuljetusten ja avustustyöntekijöiden säälimätön pommittaminen osoittaa syvää piittaamattomuutta yhteisiä pelisääntöjä kohtaan. Lisäksi tuloillaan oleva talvi vaatii nopeita ratkaisuja, ja pitkittyvä kriisi sekä tilanteen toivottomuus saattavat pahimmassa tapauksessa lisätä radikalisoitumista, mikä taas vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Lievää erimielisyyttä panelistien kesken synnytti kuitenkin kysymys siitä, missä muodossa apua tulisi antaa. Pakolaisten ottamista jarruttanut Perussuomalaisten kansanedustaja Tom Packalén esitti, että yhden pakolaisen hinnalla voisi auttaa tuhansia paikan päällä. Suomella on kuitenkin paineita ottaa turvapaikanhakijoita Saksan ja Ruotsin esimerkin valossa: naapurimaassamme on tällä hetkellä yli 15 000 pakolaista ja uusimman päätöksen mukaan heille myönnetään pysyvä oleskelulupa ja mahdollisuudet tuoda perheensä maahan. Yhtä mieltä panelistit kuitenkin olivat siitä, että jotain on tehtävä. Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön johtaja Aaro Rytkönen perustellusti esitti huolensa tilanteesta, jossa länsimaat päättäisivät olla ottamatta pakolaisia: “Jos ei viedä ihmisiä ulos, miten viedä koulutus ja apu sisään?”, “Meidän pitää löytää keinot, joilla sinne saadaan apu”, säesti SPR:n Kansainvälisen avustustoiminnan johtaja Kalle Löövi.

Vaatimuksena välitön apu

20. syyskuuta 2013 Suomen hallitus päätti ottaa 500 Syyrian pakolaista Suomeen vuonna 2014. Tämä on pieni, mutta symbolinen ele ja tuen osoitus Syyrian naapurivaltioille, joihin tulvivat pakolaismassat luovat sietämätöntä painetta, mikä tilanteen pitkittyessä saattaa eskaloitua todellisiksi ongelmiksi. Lisäksi Suomi on kansainvälisessä keskustelussa tarjonnut apuaan kemiallisten aseiden tuhoamisessa ja mahdollisesti tulevaisuuden kriisinhallintatehtävissä. Tämä ei kuitenkaan vähennä kansalaisten akuuttia kärsimystä: talven tulo, lämmityksen ja lämpimien vaatteiden saatavuus, puhdas vesi, ruoka ja yleinen hygienia ovat tämän hetken suurimpia huolenaiheita, joihin on välittömästi puututtava. Kärsimyksen vähentäminen vaatii kansainvälisen yhteisön järjestäytymistä, mitä yritetään toistamiseen Genevessä 22. tammikuuta alkaneessa Syyrian rauhankokouksessa, edellisen päätyttyä laihoin tuloksin. Pelkona on, että uuden kokouksen mahdollinen epäonnistuminen vesittää viimeisetkin toivonrippeet.

Geneven neuvottelujen lopputulemaa odotellessa on pidettävä mielessä Syyrian kriisin olevan pahin pitkään aikaan. Kansainvälisen yhteisön keskuudessa kattavan yksimielisyyden saavuttaminen tilanteen ratkaisemiseksi ja nopea reagointi on maan kannalta äärettömän tärkeää. Syyrian kansaa ei saa unohtaa.

Linkkejä:

http://www.katunet.fi/

http://www.stete.org/

http://www.cmi.fi/

http://www.kirkonulkomaanapu.fi

The post Kansojen keväästä sisällissotaan appeared first on .

Lähi-idän opiskelijoiden syksyn ensimmäinen keskustelutilaisuus käsitteli Afganistanin tulevaisuutta. Vuosikymmenen maailmanpolitiikan polttopisteessä ollut maa on suurten muutosten edessä: Naton alainen ISAF-operaatio lähestyy loppuaan, eikä uuden operaation muodosta vielä ole tietoa. Myös lähestyvät presidentinvaalit herättävät monia kysymyksiä.

”Normaalin maan normaali historia”?

Tilaisuuden avasi historioitsija Andrei Sergejeff katsauksellaan ”normaalin maan normaaliin historiaan”. Esityksessään Sergejeff pyrki rikkomaan Afganistaniin liitettyjä harhaluuloja. Kuten provosoivasta otsikosta voi päätellä, on Afganistanin historia Sergejeffin mukaan pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna ihan niin kuin minkä tahansa muunkin maan.

”Esimerkiksi väite siitä, että Afganistanin historia olisi ollut erityisen väkivaltainen, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa kuin viimeisen 30 vuoden ajalta”, Sergejeff muistutti.

Toisin kuin usein väitetään, Afganistanin nykytilannetta ei Sergejeffin mukaan voikaan selittää sillä, että historia toistaisi itseään.

Vaalit ratkaisevat tulevaisuuden

Afganistanin tulevaisuutta maalaili ensimmäisenä Antti Kuusi Suomen Kabulin suurlähetystöstä.

Kuusi käsitteli Afganistanin kehitystä erityisesti taloudellisen ja inhimillisen kehityksen mittareilla. Hänen mukaansa on epätodennäköistä, että maan viimeaikainen voimakas talouskasvu voisi mitenkään jatkua yhtä hyvänä tulevaisuudessa. Kuusen mukaan Afganistanissa on edistytty monella sektorilla, mutta maa on kaikesta huolimatta edelleen yksi maailman alikehittyneimmistä.

Tulevaisuuden kannalta Kuusi piti keskeisenä sitä, miten ensi vuoden vaalit tulevat onnistumaan. ”Mikäli vaalit menevät parhain päin, on mahdollista, että Afganistan jatkaa hidasta, mutta vakaata kehitystä”, Kuusi arvioi.

Parhaimmassakaan tapauksessa vaalit eivät hänen mukaansa tule täyttämään länsimaisia kriteereitä demokratialle. Pahimmassa tapauksessa vaalit epäonnistuvat täysin, keskusvalta menettää auktoriteettinsa maakunnissa, ja maa ajautuu hajaannukseen.

Turvallisuus takkuaa

Kolmannen esityksen piti Mikko Harjulehto, joka työskenteli aiemmin Afganistanissa kansainvälisen sotilasliittouman poliittisena neuvonantajana.

Hänen ennusteensa maan tulevaisuudesta oli jopa vielä synkempi kuin Kuusen. Harjulehto luetteli useita ongelmakohtia: turvallisuustilanne maassa on heikentynyt, kansallisten turvallisuusjoukkojen tappiot ovat sietämättömällä tasolla, ja rauhaa talibanin kanssa ei ole näköpiirissä.

Toivottavimpana mahdollisena kulkusuuntana hän piti hidasta rauhanomaista kehitystä. Harjulehdon mukaan keskushallinto ei tällä hetkelläkään pidä hallussaan kovin suurta osaa maasta; se pystyy turvaamaan lähinnä suurimmat keskukset ja liikenneväylät.

Kohti realismia

Esityksiä kommentoimassa oli Suomen afgaani Nasima Razmyar.

”Maan tulevaisuuden kannalta pahimpana pelkona on, että ulkomaiset avustajat pakkaavat laukkunsa ja jättävät Afganistanin yksin, kunnes se sattuu osumaan seuraavan kerran suurvaltapolitiikan tielle”, Razmyar sanoi.

Kaikki puhujat pitivät keskeisimpänä syynä pessimistisille arvioilleen aiempaa yltiöpositiivista retoriikkaa Afganistanin suhteen. Heidän mukaansa kansainvälisen yhteisön odotukset ovat maahan mentäessä olleet täysin epärealistisia. Paremmin onnistuakseen Afganistanin tulevaisuuden arvioiden tulisikin tällä kertaa perustua realistisiin lähtökohtiin.

Teksti: Otto Kivinen 

Kuva: Tiina Hyyppä

The post Minne menet, Afganistan? appeared first on .

Kuluneen kuukauden aikana uutiskuvasto on täyttynyt Turkin mielenosoituksista, jotka poliisi on pyrkinyt tukahduttamaan väkivaltaisesti. Eskaloitunutta tilannetta puitiin viime viikolla Lähi-idän opiskelijoiden järjestämässä paneelikeskustelussa, ”What’s Next for Turkey?”.

Taustalla polarisoitunut yhteiskunta

Kaikki alkoi toukokuun lopulla, kun Istanbulin keskustassa sijaitseva Gezi-puisto päätettiin hävittää ostoskeskuksen tieltä. Kun poliisi puuttui päätöstä vastustaneiden mielenosoittajien rauhanomaiseen protestiin väkivalloin, mielenosoitukset levisivät paitsi muualle Turkkiin, myös ulkomaille ja sosiaaliseen mediaan. Tukimielenosoituksia on järjestetty myös Suomessa.

Pelkkä puisto ei kuitenkaan ole yksin saanut aikaan valtavaa massaliikettä, vaan kritiikin kohteeksi on vaihtunut ennen kaikkea Turkin nykyhallitus, vuodesta 2002 vallassa ollut konservatiivinen Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) sekä sitä luotsaava pääministeri Recep Tayyip Erdogan. Edellisissä vaaleissa puolue sai noin puolet annetuista äänistä, mikä kuvastaa hyvin turkkilaisten jakautumista AKP:n kannattajiin ja vastustajiin.

”Hallituksen itsevaltaisuus on lisääntynyt, ja se ei huomioi toista puolikasta kansasta”, toimittaja Saana Jokinen taustoittaa ihmisten tyytymättömyyttä. Kohua ovat viimeaikoina aiheuttaneet muun muassa tiukentunut alkoholipolitiikka, koulu-uudistus sekä Istanbulin rakennusprojektit.

Turkkilaisen yhteiskunnan polarisaatiosta väitöskirjaa työstävän Pia Rannan mukaan kahtiajakautuneisuuden juuret ulottuvat kuitenkin huomattavasti kauemmas historiaan. Jo osmanien aikana toteutettiin länsivaikutteisia reformeja, ja uudistukset ja yhteiskunnan sekularisaatio kiihtyivät entisestään Atatürkin johtaman modernin Turkin valtion synnyttyä vuonna 1923. Sekularisaatio ei ole ollut ongelmatonta yhteiskunnassa, jossa ihmisten identiteetti pohjautuu vahvasti uskontoon. ”Atatürkin ajoista lähtien keskeinen kysymys on ollut, kuinka pitkälle länsivaikutteiset uudistukset tulisi viedä. AKP:n tultua valtaan tämä kysymys ei ole enää ollut relevantti”, Ranna pohtii Turkin kehityskulkua. Uskonto on AKP:n myötä tehnyt paluun turkkilaiseen yhteiskuntaan.

Vastakkaisia näkemyksiä demokratiasta

Polarisaatio ulottui myös tilaisuuden panelistien keskuuteen. Suomenturkkilainen AKP:n kannattaja Ilker Kamadanin mielestä Erdoganin hallituksen saavutukset ovat huomattavat.

”AKP on saavuttanut paljon: talous on kasvanut, ja he ovat rakentaneet uutta hyvinvointivaltiota. Heidän suurin saavutuksensa on kuitenkin demokratia. Esimerkiksi kurdinkielistä televisiokanavaa tai armeijan väistymistä ei olisi voinut kymmenen vuotta sitten kuvitellakaan”, Kamadan perustelee. ”Jos siis haluaa lisää demokratiaa, kannattaisi tukea tätä hallitusta.”

Mielenosoittajia tukeva suomenturkkilainen Ozan Yanar suhtautuu huomattavasti kriittisemmin Erdoganin demokraattisuuteen – pelkkä vaalien järjestäminen ei vielä takaa demokratian toimivuutta. Häntä huolettavat Erdoganin hallinnon päätöksenteon autoritaarisuus ja konservatiivisuuden tuputtaminen.

”Hallitus yrittää määritellä myös niiden kansalaisten elämäntyyliä, jotka eivät ole uskonnollisia. Ihmiset ovat huolissaan, että heidän oikeuksiaan rajoitetaan. Erdogan on jo sanonut, kuinka monta lasta ihmisten pitäisi hankkia, ja että nuorista pitää kasvattaa uskovaisia, ei alkoholisteja. Ihmiset ovat huolissaan siitä, mihin puututaan seuraavaksi.”

Yanarilla onkin selkeät terveiset Erdoganille: ”Jos olet pääministeri, huomioi kaikki kansalaisesi.”

Nettisukupolvi kaipaa uusia vaihtoehtoja

Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että AKP ei katoa vallankahvasta lähitulevaisuudessa. ”Jos vaalit järjestettäisiin huomenna, AKP voittaisi”, arvioi Ranna, joka uskoo AKP:n onnistuneen peräti vahvistamaan asemiaan kannattajiensa keskuudessa mielenosoitusten myötä. ”Vaalit ovat kuitenkin vasta muutaman vuoden päästä, ja kun kyseessä on Turkki, mikä tahansa on mahdollista.”

Keitä mielenosoittajat sitten ovat ja mitä he haluavat? Kaikki panelistit korostivat protesteihin osallistujien olevan heterogeeninen joukko. Kamadan arvelee barrikadeilla olevan paljon nimenomaan Atatürkin perinnön puolustajia. ”He tahtovat takaisin vanhan demokratian, joka kuitenkin sallii vain yhden ideologian.”

Yanarin mielestä suurin osa mielenosoittajista on puolestaan nettiaikakautena varttuneita nuoria, jotka eivät ole tyytyväisiä AKP:n demokratiaan, mutta eivät haikaile myöskään armeijan valtakauteen. He tähyävät uusia vaihtoehtoja. Nykyinen järjestelmä ei kuitenkaan anna pienpuolueille juuri toivoa, sillä Turkissa puolueen on parlamenttiin päästäkseen onnistuttava ylittämään 10 prosentin äänikynnys. ”Jos Suomessa olisi samanlainen järjestelmä, se tarkoittaisi, että vasemmisto, vihreät, RKP ja kristillisdemokraatit eivät olisi eduskunnassa.”

Kyynelkaasua ja itsesensuuria

Mielenosoituksissa on tähän mennessä kuollut kuusi ihmistä ja lisäksi sadat ovat haavoittuneet. Turkkilaisessa mediassa mielenosoitukset ovat kuitenkin saaneet huomiota vain vähän. ”Samaan aikaan, kun ihmisiä ammutaan kyynelkaasulla ja vesitykeillä, Turkin televisiokanavilla näytetään dokumentteja pingviineistä”, Ozan Yanar kuvailee tilanteen absurdiutta.

Turkin mediarintamalla tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Istanbulissa pitkään asunut toimittaja Saana Jokinen muistelee kaupunkiin aikoinaan muutettuaan ihmetelleensä tiuhaan järjestettyjen mielenosoitusten vähäistä uutisointia. ”Täytyy muistaa, että Turkissa on enemmän toimittajia vankilassa kuin missään muussa maassa”, Jokinen huomauttaa. Siten on ymmärrettävää, että moni toimittaja kaihtaa poliittisesti arkoja aiheita – hintana voi olla työpaikka tai jopa vapaus.

Teksti ja kuva: Taina Renkonen

The post Kyynelkaasun makuista demokratiaa appeared first on .

Puolueetonta työtä rauhan puolesta

”Ai, se on se Martti Ahtisaaren toimisto!” on project officer Laura Salosen mukaan tyypillinen reaktio, kun hän paljastaa työpaikakseen konfliktinratkaisuorganisaatio Crisis Management Initiativen. ”Siinä vaiheessa täytyy aina sanoa, että ei, CMI ei ole sama asia kuin Ahtisaaren toimisto, vaikka CMI onkin hänen perustamansa”, Salonen huomauttaa.

Nimekäs perustaja on kuitenkin yksi syy CMI:n laajalle kiirineeseen maineeseen konfliktien ratkaisun kentällä. Tämän rinnalla yksityistä diplomatiaa harjoittavan, voittoa tavoittelemattoman järjestön kiistaton etu on sen poliittinen neutraalius. Ei-valtiollisena toimijana CMI:ltä puuttuu se historiallinen painolasti, mikä helposti saa suurvallat ja entiset siirtomaaisännät näyttäytymään epäilyttävinä ja jo valmiiksi puolueellisina konfliktin osapuolten silmissä. Puolueettomuuden näkökulmasta myös järjestön suomalaisuus on valtti. Sattumaa tuskin on, että yksityisen diplomatian muita suurmaita ovat Norja ja Sveitsi.

Valtiollisiin toimijoihin verrattuna CMI:n vahvuutena on niin ikään epävirallisuus; toiminta kulisseissa virallisten neuvottelupöytien ulkopuolella mahdollistaa keskusteluyhteyden ylläpitämisen osapuolten välillä silloinkin, kun virallinen rauhanprosessi takkuaa. ”Usein ihmiset ovat informaalilla tasolla valmiimpia puhumaan ja vapaampia sanomaan mielipiteensä kuin virallisella tasolla”, Salonen perustelee.

Lähi-itä tärkeä osa toimintaa

Aivan 2000-luvun alussa perustettu CMI on kasvanut jatkuvasti, ja nykyään sen palveluksessa työskentelee noin 70 henkilöä. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka muodostavat merkittävän maantieteellisen painopisteen CMI:n toiminnassa. ”Olisikohan meitä ehkä 17?” Salonen laskeskelee arvioidessaan MENA-tiimin henkilövahvuutta.

Viimeaikoina CMI:n Lähi-idän-projektit ovat keskittyneet muun muassa riskitekijöiden kartoittamiseen Egyptissä, Jordaniassa ja Libanonissa, valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisen vuoropuhelun tukemiseen Marokossa ja Tunisiassa, eri toimijoiden välisen luottamuksen rakentamiseen Jemenissä sekä palestiinalaisyhteisön sisäisen yhtenäisyyden tukemiseen dialogin kautta.

Hankkeiden läpiviemisessä olennaista on kiinteä yhteistyö kentän ja pääkonttorin välillä, samoin kuin paikallisten toimijoiden tunteminen ja kulttuurinen kompetenssi. CMI onkin panostanut myös fyysiseen läsnäoloonsa Lähi-idässä, ja kenttätoimistoja on perustettu tähän mennessä niin Jordaniaan kuin Jemeniinkin. Lisäksi CMI:llä on työntekijöitä myös palestiinalaisalueilla.

Työelämävalmennettavasta project officeriksi

Salonen itse tuli taloon alun perin työelämävalmennettavana talvella 2012. Tuolloin hän avusti Lähi-idän-tiimiä monipuolisesti eri projekteissa. Alusta lähtien Saloselle oli kuitenkin selvää, että hän tahtoo työssään erikoistua nimenomaan Palestiinaan, olihan hän jo opinnoissaan syventynyt juuri palestiinalaisnationalismiin sekä Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin.

Nykyään Salonen työskentelee project officerina Lähi-idän-tiimin ”Supportin Palestinian Dialogue” -hankkeessa. Projektin pyrkimyksenä on ylläpitää ja vahvistaa palestiinalaisyhteisön sisäistä keskustelua eli tuoda yhteen niin Länsirannan, Gazan kuin diasporankin edustajat. Palestiinalaisten lailla myös Salosen tiimi on maantieteellisesti hajallaan, sillä kollegoita löytyy Helsingin lisäksi myös Ammanista, Ramallahista ja Genevestä.

Rauhanrakentamisen ja konfliktien ratkaisun parissa työskentely kuulostaa helposti korkealentoiselta – mitä project officerin työpäiviin käytännössä sisältyy?

”Tiimimme laajasta levinneisyydestä johtuen hyvin suuri osa päivästä kuluu sähköpostin ääressä. Lisäksi tehtäviini kuuluu esimerkiksi budjetinhallintaa eli excelin pyörittelyä, media-analyysia, tapahtumajärjestelyä ja kokousmatkoilla sitten kokouksissa istumista ja muistiinpanojen tekemistä”, Salonen luettelee.

Unelmatyöhön ei ole yksioikoista reittiä

Työ konfliktien parissa tuntuu kiehtovan monia, tämän osoitti ekskursion nopea täyttyminenkin – mitä tällaiseen unelmatyöpaikkaan pääseminen oikein käytännössä vaatii?

Yhteiskuntatieteellinen koulutus, paikallistuntemus, kielitaito ja kulttuurinen osaaminen – siinä joitain avaintekijöitä, joista Salonen arvelee olevan hyötyä CMI:n palvelukseen tähtääville. Moni nykyisistä työntekijöistä on saanut jalkansa oven väliin joko harjoittelijana tai Salosen tapaan työelämävalmennettavana.

Valmista reseptiä rauhanrakentajaksi tähtäävälle ei kuitenkaan ole. ”En usko, että on olemassa mitään hautomoa, joka työntäisi ulos työntekijöitä CMI:lle”, Salonen naurahtaa.

Teksti ja kuvat: Taina Renkonen

Lisää aiheesta:

CMI:n kotisivut 

Economistin juttu yksityisestä diplomatiasta

The post Työelämävierailu CMI:lle: ”Kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa” appeared first on .

Lähi-idän opiskelijoiden viimeisimmällä työelämävierailulla tutustuttiin Helsingin Sanomien ulkomaantoimitukseen. Ulkomaantoimittajan työtehtäviä tilaisuudessa esitteli entinen Kairon-kirjeenvaihtaja Jukka Huusko, joka on viime vuosina raportoinut eri puolilta Lähi-itää. Kolmisenkymmentä mukaan mahtunutta opiskelijaa kuulivat ekskursion aikana paitsi HS:n ulkomaantoimituksesta myös siitä, kuinka Huusko päätyi toimittajaksi ja millaista ulkomaankirjeenvaihtajan työ Lähi-idässä on.

Aiheiden syvempi tuntemus auttaa toimittajan työssä

Monia varmasti kiinnostaa, kuinka HS:n ulkomaantoimittajaksi päädytään. Huuskon mukaan formaali journalistikoulutus ei missään nimessä ole edellytys toimittajan työlle, vaan tärkeää on syvempi osaaminen tietyillä aloilla. Huusko itse on esimerkiksi opiskellut antropologiaa. ”Varmasti se on auttanut minua kirjoittamaan asioista ihmisten näkökulmasta”, hän pohtii. Huusko suositteleekin toimittajaksi tähtääviä hyödyntämään opinnoissa saamiaan erityistaitoja.

Entä kuinka Lähi-itään voi erikoistua toimittajan työssä? Oliko esimerkiksi Huuskolla alusta lähtien päämääränä keskittyä työssään juuri Lähi-idän tilanteeseen?  Huuskon kertomus omasta taustastaan on lähes täysin päinvastainen. ”Kymmenen vuotta sitten Lähi-itä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa”, hän tunnustaa. Hän kertoo aikoinaan ajatelleensa, että Lähi-idästä kirjoitetaan aivan liikaa, ja sen seurauksena monien muiden alueiden kiinnostavat uutiset jäävät huomiotta.

Käännekohta tapahtui kuitenkin vuonna 2006, kun Huusko oli kesätöissä MTV3:lla Hizbollahin ja Israelin välisen sodan aikoihin. Syvempi kiinnostus Lähi-idän tilannetta kohtaan heräsi, ja Huusko alkoi perehtyä aiheeseen kirjallisuutta ahmien. Ensimmäinen Lähi-idän-työkomennus tarjoutui tammikuussa 2009: Hamasin ja Israelin välillä puhkesi avoin sota, ja Huusko lähti Gazan rajalle raportoimaan tilanteesta.

Kirjeenvaihtajaksi Kairoon

Kun arabikevät alkoi tammikuussa 2011, Huusko oli omien sanojensa mukaan ”jo jonkin verran kartalla Lähi-idän tilanteesta”. Egyptin mielenosoitusten yltyessä Huusko lähetettiin tammikuun loppupuolella HS:n raportointikeikalle Kairoon. Tämä tapahtui verrattain varhaisessa vaiheessa, ja Huusko kehuukin HS:n päätöksiä toimittajien lähettämisestä ulkomaille ripeiksi.

Vaikka presidentti Hosni Mubarak erosi 11.2.2011, levottomuudet Kairossa eivät suinkaan päättyneet, vaan jatkuivat jopa entistä kovempina. Niinpä Huusko lähti HS:n kirjeenvaihtajaksi Kairoon syksyllä 2011 kokonaiseksi vuodeksi.

Seurannutta vuottaan Kairon-kirjeenvaihtajana Huusko kuvailee ”rankaksi, hurjaksi ja mielettömän mielenkiintoiseksi”. Uutisvyörytyksen ja levottomuuksien keskellä Huuskon mielessä kävi usein, että tilanne ei voi päättyä hyvin. Jotenkin tilanne ei kirjeenvaihtovuoden aikana kuitenkaan räjähtänyt lopullisesti käsiin.

Pienen maan mediat pääsevät liikkumaan vapaammin

Kirjeenvaihtajan tehtäviin kuuluu usein myös varsinaisen asemapaikan lähialueilla vierailu, ja myös Huusko matkusti tiuhaan Kairon ulkopuolelle. Sen lisäksi että hän matkusteli laajasti Egyptin sisällä, Huusko kävi Tunisiassa, Libyassa, Libanonissa, Qatarissa, Israelissa ja palestiinalaisalueilla sekä kaksi kertaa Syyriassa.

Pienestä maasta tuleminen ja verrattain tuntemattoman sanomalehden edustaminen antoivat Huuskolle toisinaan etulyöntiaseman. Esimerkiksi toimittajille vaikeaksi maaksi tunnetun Syyrian kohdalla hän päätti ottaa riskin ja mennä maahan virallista reittiä pitkin toimittajaviisumilla. Samalla kun länsimaisten jättilehtien toimintaa rajoitettiin rankasti, Huusko sai HS:n edustajana liikkua yllättävän vapaasti.  Tähän myötävaikutti luultavasti se, että Suomea ja Helsingin Sanomia ei pidetty Syyriassa poliittisesti erityisen merkittävinä.

Erityisen vahvana teemana Huuskon kertomuksista välittyy se, että ulkomaankirjeenvaihtajan työ ei ole yksilösuoritus. Avustajat, kuvaaja ja kontaktiverkosto ovat kaikki tärkeitä juttujen löytämisen ja osuvan raportoinnin kannalta. Lisäksi paikallisen toimittajan eli ”fikserin” apu on yleensä korvaamatonta. Paitsi että paikallisten kontaktiverkostojen kautta saa tietää mielenosoituksista, tapahtumista ja jutunaiheista, voi niiden kautta myös päätyä oikeaan paikkaan oikealla hetkellä.

Mikään juttu ei ole hengen arvoinen

Epävakailla alueilla työskentelevät toimittajat joutuvat välillä myös vaaratilanteisiin. Huuskon mukaan ulkomaisiin toimittajiin suhtaudutaan Lähi-idän maissa pääosin vieraanvaraisesti, mutta poikkeuksiakin löytyy. Vallankumouksen ja levottomuuksien pitkittyessä osa egyptiläisistä alkoi suhtautua vihamielisesti ulkomaisiin, myös toimittajiin.

Syyriassa hallinnon ja toimittajien välit ovat puolestaan olleet huonot keväällä 2011 alkaneen kansannousun alusta lähtien. Syyrian hallitus on sotatoimissaan osoittanut suurta piittaamattomuutta toimittajien turvallisuutta kohtaan, mikä on johtanut kuolemantapauksiinkin. Vastakohtana tälle Syyrian kapinalliset ovat alusta saakka pyrkineet ylläpitämään hyvät välit ulkomaisiin toimittajiin.

Vaaroista huolimatta toimittajana voi työskennellä kriisialueillakin. ”Turhia riskejä ei kannata ottaa”, Huusko kuitenkin muistuttaa, ”mikään uutinen ei ole hengen arvoinen”.

Teksti ja kuvat: Henri Virta

The post ”Rankkaa, hurjaa ja mielettömän mielenkiintoista” – Lähi-idän opiskelijoiden vierailu HS:n ulkomaantoimitukseen appeared first on .

Kaikki Lähi-idän opiskelijat ry:n jäsenet ovat tervetulleita kokoukseen! (Mikäli et ole vielä jäsen, voit liittyä ilmoittamalla nimesi, kotipaikkakuntasi ja syntymävuotesi osoitteeseen lahiidanopiskelijat@gmail.com)

Pikkujoulut

Vuosikokouksen jälkeen suuntaamme viettämään Lähi-idän opiskelijoiden pikkujouluja ja juhlistamaan yhdistyksen ensimmäistä vuotta omakustanteiselle illalliselle ravintola Aniin (Telakkakatu 2, Munkkisaari) klo 20 alkaen. Ilmoitathan osallistumisestasi sunnuntaihin 9.12. mennessä osoitteeseen lahiidanopiskelijat@gmail.com.

Hae Lähi-idän opiskelijoiden hallitukseen!

Tule mukaan kehittämään Lähi-idän opiskelijoiden toimintaa, luomaan poikkitieteellistä Lähi-idän alueesta kiinnostuneiden verkostoa, lisäämään alueen tuntemusta Suomessa, tukemaan yhdistyksen jäsenten asiantuntijuuden kehittymistä ja pitämään hauskaa! Samalla kartutat kokemuksia ja kehität omaa osaamistasi. Hallitukseen voivat hakea kaikkien alojen opiskelijat ja muut, jotka ovat kiinnostuneet Lähi-idästä.

Halukkuutensa Lähi-idän opiskelijoiden hallitukseen toimikaudeksi 2013 voi ilmoitta sähköpostilla lahiidanopiskelijat@gmail.com tai paikanpäällä vuosikokouksessa. Mikäli olet kiinnostunut hallituspaikasta etkä pääse kokoukseen paikalle, lähetä itsestäsi pieni esittely samaiseen osoitteeseen maanantaihin 10.12. mennessä.
Ehdokkaaksi henkilö nimetään ehdottamalla häntä tehtävään asianmukaisessa kohdassa vaalikokouksessa.

Vuosikokouksen esityslista:

1. Kokouksen avaus
2. Valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa
3. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus
4. Hyväksytään kokouksen työjärjestys
5. Esitetään tilinpäätös, vuosikertomus ja toiminnantarkastajien/tilintarkastajien lausunto
6. Päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille
7. Vahvistetaan toimintasuunnitelma, tulo- ja menoarvio sekä liittymis- ja jäsenmaksun suuruus
8. Valitaan hallituksen puheenjohtaja ja muut jäsenet
9. Valitaan yksi tai kaksi toiminnantarkastajaa ja varatoiminnantarkastajaa taikka yksi tai kaksi tilintarkastajaa ja varatilintarkastajaa
10. Käsitellään muut kokouskutsussa mainitut asiat

The post Lähi-idän opiskelijat ry:n sääntömääräinen vuosikokous appeared first on .