Kuluneen kuukauden aikana uutiskuvasto on täyttynyt Turkin mielenosoituksista, jotka poliisi on pyrkinyt tukahduttamaan väkivaltaisesti. Eskaloitunutta tilannetta puitiin viime viikolla Lähi-idän opiskelijoiden järjestämässä paneelikeskustelussa, ”What’s Next for Turkey?”.

Taustalla polarisoitunut yhteiskunta

Kaikki alkoi toukokuun lopulla, kun Istanbulin keskustassa sijaitseva Gezi-puisto päätettiin hävittää ostoskeskuksen tieltä. Kun poliisi puuttui päätöstä vastustaneiden mielenosoittajien rauhanomaiseen protestiin väkivalloin, mielenosoitukset levisivät paitsi muualle Turkkiin, myös ulkomaille ja sosiaaliseen mediaan. Tukimielenosoituksia on järjestetty myös Suomessa.

Pelkkä puisto ei kuitenkaan ole yksin saanut aikaan valtavaa massaliikettä, vaan kritiikin kohteeksi on vaihtunut ennen kaikkea Turkin nykyhallitus, vuodesta 2002 vallassa ollut konservatiivinen Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) sekä sitä luotsaava pääministeri Recep Tayyip Erdogan. Edellisissä vaaleissa puolue sai noin puolet annetuista äänistä, mikä kuvastaa hyvin turkkilaisten jakautumista AKP:n kannattajiin ja vastustajiin.

”Hallituksen itsevaltaisuus on lisääntynyt, ja se ei huomioi toista puolikasta kansasta”, toimittaja Saana Jokinen taustoittaa ihmisten tyytymättömyyttä. Kohua ovat viimeaikoina aiheuttaneet muun muassa tiukentunut alkoholipolitiikka, koulu-uudistus sekä Istanbulin rakennusprojektit.

Turkkilaisen yhteiskunnan polarisaatiosta väitöskirjaa työstävän Pia Rannan mukaan kahtiajakautuneisuuden juuret ulottuvat kuitenkin huomattavasti kauemmas historiaan. Jo osmanien aikana toteutettiin länsivaikutteisia reformeja, ja uudistukset ja yhteiskunnan sekularisaatio kiihtyivät entisestään Atatürkin johtaman modernin Turkin valtion synnyttyä vuonna 1923. Sekularisaatio ei ole ollut ongelmatonta yhteiskunnassa, jossa ihmisten identiteetti pohjautuu vahvasti uskontoon. ”Atatürkin ajoista lähtien keskeinen kysymys on ollut, kuinka pitkälle länsivaikutteiset uudistukset tulisi viedä. AKP:n tultua valtaan tämä kysymys ei ole enää ollut relevantti”, Ranna pohtii Turkin kehityskulkua. Uskonto on AKP:n myötä tehnyt paluun turkkilaiseen yhteiskuntaan.

Vastakkaisia näkemyksiä demokratiasta

Polarisaatio ulottui myös tilaisuuden panelistien keskuuteen. Suomenturkkilainen AKP:n kannattaja Ilker Kamadanin mielestä Erdoganin hallituksen saavutukset ovat huomattavat.

”AKP on saavuttanut paljon: talous on kasvanut, ja he ovat rakentaneet uutta hyvinvointivaltiota. Heidän suurin saavutuksensa on kuitenkin demokratia. Esimerkiksi kurdinkielistä televisiokanavaa tai armeijan väistymistä ei olisi voinut kymmenen vuotta sitten kuvitellakaan”, Kamadan perustelee. ”Jos siis haluaa lisää demokratiaa, kannattaisi tukea tätä hallitusta.”

Mielenosoittajia tukeva suomenturkkilainen Ozan Yanar suhtautuu huomattavasti kriittisemmin Erdoganin demokraattisuuteen – pelkkä vaalien järjestäminen ei vielä takaa demokratian toimivuutta. Häntä huolettavat Erdoganin hallinnon päätöksenteon autoritaarisuus ja konservatiivisuuden tuputtaminen.

”Hallitus yrittää määritellä myös niiden kansalaisten elämäntyyliä, jotka eivät ole uskonnollisia. Ihmiset ovat huolissaan, että heidän oikeuksiaan rajoitetaan. Erdogan on jo sanonut, kuinka monta lasta ihmisten pitäisi hankkia, ja että nuorista pitää kasvattaa uskovaisia, ei alkoholisteja. Ihmiset ovat huolissaan siitä, mihin puututaan seuraavaksi.”

Yanarilla onkin selkeät terveiset Erdoganille: ”Jos olet pääministeri, huomioi kaikki kansalaisesi.”

Nettisukupolvi kaipaa uusia vaihtoehtoja

Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että AKP ei katoa vallankahvasta lähitulevaisuudessa. ”Jos vaalit järjestettäisiin huomenna, AKP voittaisi”, arvioi Ranna, joka uskoo AKP:n onnistuneen peräti vahvistamaan asemiaan kannattajiensa keskuudessa mielenosoitusten myötä. ”Vaalit ovat kuitenkin vasta muutaman vuoden päästä, ja kun kyseessä on Turkki, mikä tahansa on mahdollista.”

Keitä mielenosoittajat sitten ovat ja mitä he haluavat? Kaikki panelistit korostivat protesteihin osallistujien olevan heterogeeninen joukko. Kamadan arvelee barrikadeilla olevan paljon nimenomaan Atatürkin perinnön puolustajia. ”He tahtovat takaisin vanhan demokratian, joka kuitenkin sallii vain yhden ideologian.”

Yanarin mielestä suurin osa mielenosoittajista on puolestaan nettiaikakautena varttuneita nuoria, jotka eivät ole tyytyväisiä AKP:n demokratiaan, mutta eivät haikaile myöskään armeijan valtakauteen. He tähyävät uusia vaihtoehtoja. Nykyinen järjestelmä ei kuitenkaan anna pienpuolueille juuri toivoa, sillä Turkissa puolueen on parlamenttiin päästäkseen onnistuttava ylittämään 10 prosentin äänikynnys. ”Jos Suomessa olisi samanlainen järjestelmä, se tarkoittaisi, että vasemmisto, vihreät, RKP ja kristillisdemokraatit eivät olisi eduskunnassa.”

Kyynelkaasua ja itsesensuuria

Mielenosoituksissa on tähän mennessä kuollut kuusi ihmistä ja lisäksi sadat ovat haavoittuneet. Turkkilaisessa mediassa mielenosoitukset ovat kuitenkin saaneet huomiota vain vähän. ”Samaan aikaan, kun ihmisiä ammutaan kyynelkaasulla ja vesitykeillä, Turkin televisiokanavilla näytetään dokumentteja pingviineistä”, Ozan Yanar kuvailee tilanteen absurdiutta.

Turkin mediarintamalla tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Istanbulissa pitkään asunut toimittaja Saana Jokinen muistelee kaupunkiin aikoinaan muutettuaan ihmetelleensä tiuhaan järjestettyjen mielenosoitusten vähäistä uutisointia. ”Täytyy muistaa, että Turkissa on enemmän toimittajia vankilassa kuin missään muussa maassa”, Jokinen huomauttaa. Siten on ymmärrettävää, että moni toimittaja kaihtaa poliittisesti arkoja aiheita – hintana voi olla työpaikka tai jopa vapaus.

Teksti ja kuva: Taina Renkonen