Hämärään jäänyt historia
Vierailin pari viikkoa sitten Libanonin kansallismuseossa. Taksimatkan päässä keskustasta sijaitseva museo on pieni, mutta siististi entisöity sisällissodan jäljiltä. Sisällä voi ihailla maan tuhansien vuosien mittaisesta historiasta todistavia bysanttilaisten, foinikialaisten ja roomalaisten raunioita. Kaiken kaikkiaan kokoelma on mielestäni hieno, mutta rehellisesti sanottuna hieman tylsä.
Mikä siis tekee museosta kirjoittamisen arvoisen? Se, että näyttely kertoo jotain hyvin perustavaa libanonilaisesta yhteiskunnasta. Tuoreempi historia nimittäin loistaa poissaolollaan siitä yksinkertaisesta syystä, että lähimenneisyydestä on täällä hyvin vaikea puhua.
Libanonin historianopetus ei muista sisällissotaa
Libanon kävi verisen sisällissodan vuosina 1975-1990, siis vain noin kaksikymmentä vuotta sitten. Global Security –sivuston mukaan 7 % väestöstä kuoli sotavuosina. Sadattuhannet pakenivat maasta ja kymmeniä tuhansia katosi. Kouluissa näitä lukuja ei opita, sillä historianopetus lopetetaan sisällissodan alkuun. Libanonilaisen ystäväni mukaan kiinnostuneet perehtyvät aikakauteen sen perusteella, mitä ulkomaiset tutkijat ovat aiheesta kirjoittaneet. Paljon on myös niitä, jotka unohtavat mieluiten koko sodan.
Joku voisi sanoa, että aiheen neutraalimpi käsittely vaatii vain aikaa: opetettiinhan Suomessakin sisällissotaa pitkään vain valkoisen leirin näkökulmasta. Itse uskon, että Libanonissa yhteisen historian kirjoittaminen vie paljon kauemmin, jos se ylipäätään tulee onnistumaan. Sodan osapuolet jakautuivat useisiin eri uskontoihin ja klaaneihin, joista jokaisella on yhä oma versionsa tapahtumista. Tasapaino 18 eri uskontokunnan välillä on arka aihe tänäkin päivänä, ja esimerkiksi riittävä edustus parlamentissa on toistuva aihe päivänpolitiikassa.
Ongelmallista on, että juuri vaikeneminen pitää kauhun tasapainoa yllä. Jos asioista ei keskustella julkisesti ja ainoa totuus tulee oman sektin sisältä, luultavasti myös vanhat väärinkäsitykset säilyvät. Toisaalta varmaa on, että uutta sisällissotaa ei toivo kukaan. Siksi on epätodennäköistä, että Syyrian konflikti leviää kaatuvien dominopalikoiden helppoudella Libanoniin: täällä kynnys tarttua aseisiin on korkea.
Luodinreiät muistuttavat sodasta
Onko sisällissota siis täysin siivottu pois esimerkiksi Beirutin katukuvasta? Niinkään ei voi sanoa. Jo kaupungin jakautuminen idän kristittyyn ja lännen muslimialueeseen on yksi sisällissodan perinnöistä. Lukuisat rakennustyömaat korjaavat osittain edelleen taistelujen tuhoja. Joidenkin – tosin yllättävän harvojen – talojen kyljissä voi yhä huomata luodinreikiä. Sodalle pystytettyjä muistomerkkejä olen tähän mennessä löytänyt yhden.
Suurin piirtein läntisten ja itäisten kaupunginosien väliin jää myös Marttyyrien aukio. Kauan sitten aukiolle pystytettiin patsas, joka kuvaa libanonilaisten vastarintaa sekä turkkilaisten että ranskalaisten valtaa vastaan. Sisällissodan jäljiltä patsas on täynnä reikiä, ja yhden patsaan henkilön käsivarsi on pudonnut pois.
Teos on edelleen paikoillaan, minkä voisi tulkita jonkinasteiseksi historian hyväksymiseksi. Mutta iltaisin, kun kaupat ja läheinen moskeija sytyttävät valonsa, jää Marttyyrien aukio hämärään, miltei huomaamattomiin.
Anna Kokko, 4.11.2012
Anna Kokko opiskelee Lähi-idän politiikkaa Ranskassa, mutta on parhaillaan yliopistovaihdossa Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Anna kertoo vaihtokokemuksistaan Lähi-idän opiskelijoiden blogissa.