Teitä ilman nimiä, jatkuvasti tööttääviä autoja, vastapaistetun mannoush-leivän tuoksua, kymmeniä tankkeja ja lukemattomia kulkukissoja. Näitä ja monia muita asioita olen päässyt ihmettelemään jo kahden viikon ajan uudessa kotikaupungissani Beirutissa. Saan vielä varmasti paljon muutakin tarkasteltavaa, sillä aion viettää täällä seuraavat kymmenen kuukautta opiskelijavaihdossa.

Libanon on tällä hetkellä varmasti yksi kiehtovimmista kohteista Lähi-idän politiikan opiskelijalle. Koko arabialue elää vallankumousten jälkeistä murroskautta, ja naapurimaa Syyrian kohtalo saattaa muuttaa tasapainoa ratkaisevasti. Myös viikkojen mielenosoitukset islamia herjaavia sarjakuvia ja filmiä vastaan ovat kääntäneet maailman katseet jälleen Lähi-itään.

Myös Beirutissa uskovaiset osoittivat mieltään kantakaupungin Marttyyrien aukiolla, josta täkäläiset protestit kuulemma aina lähtevät liikkeelle. Oma sopeutumiseni on kuitenkin käynnistynyt politiikkaa paljon pienemmistä asioista. Kenties tärkein näistä muutoksista on ollut päivittäisiin sähkökatkoksiin tottuminen.

Sähkökatkokset rytmittävät elämää Libanonissa

On yllättävää, miten nopeasti arkeni täällä on kietoutunut sähkön ympärille. Sähkö ei ole enää itsestäänselvyys vaan iloinen yllätys: rapun lampun loiste kertoo jo kaukaa, että tänä yönä voi nukahtaa ilmastoinnin hurinaan. Sähkö merkitsee monia mukavuuksia, kuten lämmintä vettä ja opiskelun kannalta niin välttämätöntä internetiä. Tai niinkin yksinkertaista asiaa kuin valaistus. Voin kertoa, että kokkaaminen otsalampun valossa ei ole kovin kätevää.

Toisaalta huvittavaa on huomata, miten helposti länsimaalaisessa ylellisyydessä kasvaneena tällaisiin vastoinkäymisiin turhautuu. Etenkin kotiyliopistossani Ranskassa totuin opiskeluun, jossa lähes jokainen hetki piti osata käyttää tehokkaasti. Viimeistään täällä on saanut sopeutua siihen, että asiat eivät aina tosiaankaan mene niin kuin oli suunnitellut.

Sähköttömässä pimeydessä on aikaa hidastella

Ironista on samalla se, että juuri länsimaissa on jo kauan kaivattu töpselin irti vetämistä. Kuljemme liian kovaa, ajattelematta itseämme, toisiamme saati ympäristöämme. Viime vuosien aikana hidastelusta on tullut jopa muoti-ilmiö. Ensin tuli slow-food, sitten saimme lukea yhä enemmän entisistä urasuorittajista, jotka pakenivat työelämän armottomuutta maaseudun rauhaan. Elämästä, jossa aikaa on jopa rikkaruohojen kitkemiseen, tuli uusi ihanne.

Itse uskon, että Beirut on vielä parempi paikka todelliseen hidasteluun. Sähköttömässä pimeydessä, internetin takkuillessa, on hyvin aikaa pohdiskella vaikkapa nykyihmisen teknologiariippuvuutta. Tai muistaa, että kuten koulussa opetettiin, luonnonvarat eivät olekaan loputtomia ja aina saatavilla. Äärikokemuksia voi hakea vaikkapa jumittautumalla hissiin katkoksen ajaksi. Tason voi valita itse: omassa talossani katkokset kestävät täsmällisesti kolme tuntia kerrallaan, Beirutin eteläisissä lähiöissä sähköä saattaa kuulemma saada vain muutaman tunnin päivässä.

Tulevien kuukausien aikana lupaan jakaa kokemuksiani kaupungista, jota vielä viime vuosisadalla kutsuttiin Lähi-idän Pariisiksi. Tervetuloa lukumatkalle Beirutiin!

Anna Kokko, 7.10.2012

Anna Kokko opiskelee Lähi-idän politiikkaa Ranskassa, mutta on parhaillaan yliopistovaihdossa Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Anna kertoo vaihtokokemuksistaan Lähi-idän opiskelijoiden blogissa.