Miltä näytti Tunisia kaksi vuotta vallankumouksen jälkeen? Tästä otettiin selvää Lähi-idän opiskelijoiden opintomatkalla tammikuussa 2013: vuoden kaksi ensimmäistä viikkoa Tunisissa, tutustumista vallankumouksen jälkeiseen pääkaupunkiin ja tapaamisia paikallisten toimijoiden kanssa. Opintomatka tarjosi kuitenkin lopulta odotettua laajemman näkökulman maan nykytilaan. Tässä yksi häpeilemättömän subjektiivinen näkemys reissusta.

Liian kylmää suomalaiselle

On maanantai, uudenvuodenaatto. Odotukset ovat korkealla. ”Joko tästä tulee siistein reissu ikinä, tai sitten täältä tullaan takaisin jalat edellä”, totean yhdelle matkakumppaneistani matkalla lentokentälle. Vielä tässä vaiheessa minulla ei ole aavistustakaan, kuinka lähellä kumpaakin vaihtoehtoa matkan aikana käytäisiin.

Yhdeksän hengen matkaseurueemme matkustaa Tunisiin osittain eri lennoilla. Uusi vuosi menee osalla porukasta Istanbulissa, jossa meillä on sekä meno- että paluumatkalla yön mittainen välilasku. Itselleni tuntematon kaupunki vaikuttaa mukavalta – tänne pitää tulla joskus ajan kanssa.

Seuraavana päivänä saavumme Tunisiin. Nyt ollaan Afrikassa! Maa näyttää kiehtovalta. Matkaamme lentokentältä keskustaan taksilla, jonka taksa on noin kymmenkertainen tavallisiin tunisialaisiin takseihin verrattuna, eli samaa luokkaa suomalaisten taksien kanssa. Tämä kuitenkin selviää meille vasta myöhemmin.

Hostellimme on Tunisin vanhassa kaupungissa sijaitsevassa idyllisessä kivitalossa. Ei mitään jetsetiä, mutta eiköhän täällä pari viikkoa asu.

Hostellin huono puoli selviää ensimmäisenä yönä – on jäätävän kylmä. Kuulemme myöhemmin, että vallankumouksen jälkeen hostellin kävijämäärät ovat vähentyneet siinä määrin, ettei tiloja ole enää varaa lämmittää. Suomalaiset tulevat tammikuussa Tunisiaan palelemaan! Maailma on joskus aika ihmeellinen paikka.

Vallankumous oli pettymys

Varsinainen matkaohjelma alkaa, kun kaikki ovat päässeet paikalle. Olemme sopineet etukäteen tapaamisia tunisialaisten toimijoiden kanssa siinä määrin, että vapaahetkiä ei liiemmin ole luvassa.

On valaisevaa kuunnella tunisialaisten puhetta maan nykytilasta. He eivät tunnu ajattelevan, että vallankumous olisi muuttanut heidän elämäänsä, ainakaan parempaan suuntaan. ”Emme me tällaista vallankumousta halunneet”, toteaa yksi. Joku toinen taas kiistää, että mitään vallankumousta olisi tapahtunutkaan. Silti fiksuiksi, huumorintajuisiksi ja äärimmäisen ystävällisiksi ihmisiksi osoittautuvat tunisialaiset eivät vaikuta täysin lannistuneilta. Elämä jatkuu.

Yhtenä iltana olemme tapaamassa tunisialaisia nuoria paikallisella luksushotellilla. He huomaavat, että Tunisian seksiskandaalissa ryvetetty ulkoministeri kävelee juuri ohi. Yksi tunisialaisista juoksee miehen perään, ja lopulta herra ministeri tulee paiskaamaan kättä kanssamme. Yksi matkan päämääristä toki olikin tutustua maan nykypolitiikkaan, mutta mitään tällaista emme osanneet odottaa.

Peukut pystyssä

Ensimmäisenä viikonloppuna ryhmämme jakautuu kahtia. Osa porukasta menee Shishaan ja Karthagoon ja palaa yöksi Tunisin tukikohtaan, osa taas lähtee Soussen rantalomakohteeseen, jossa on määrä myös yöpyä. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Soussessa ei ole sen lämpimämpää kuin Tunisissakaan, mutta majapaikkamme on kokonaan toista maata kuin kolea hostellimme. Onnistumme löytämään luksushotellin, jossa voimme asua suhteellisen halvalla. Otamme hotellin aulassa valokuvan, jossa poseeraamme peukalot pystyssä, lisäämme kuvan matkaporukkamme Facebook-sivulle ja tagaamme mukaan kaikki Karthagoon lähteneet. Ihan silkkaa ilkeyttämme, tietenkin.

Palatessamme Tunisiin toivon, ettei tarvitsisi viettää enää yhtään yötä kylmässä hostellissa. Hiukan yllättäen se toive myös melkein toteutuu.

Uneton yö

Seuraavana yönä ei tule nukuttua juuri ollenkaan. Olo on jokseenkin hutera, ja kun aamulla muut lähtevät liikkeelle – maanantaille on varattu jos jonkinlaista ohjelmaa – kerron jääväni hostellille lepäämään.

Suurin osa päivästä kuluu unen ja valveillaolon välisessä houretilassa. Tuntuu aivan kuin elimistöni kävisi omaa vallankumoustaan, ja nyt meneillään olisivat kiivaimmat mellakat. Vointi heikkenee koko ajan, ja kun muut saapuvat takaisin hostelliin, nopean tilannearvion jälkeen on selvää, että nyt olisi hyvä nähdä lääkäri.

Saatuamme korvaamatonta apua monelta tunisialaiselta päädymme lopulta sairaalaan. Siellä minulta mitataan ensimmäistä kertaa kuume: yli 39 astetta. Ei yllätä. Jään sairaalaan hoitoa ja tutkimuksia varten. Lääkärit puhuvat infektiosta.

Letkut kiinni

Päästyäni vuodeosastolle, yksityishuoneeseen, minuun isketään tiputusletkut kiinni. Välillä hoitajat kärräävät jos jonkinlaisiin tutkimuksiin. Oikeastaan en aina edes tiedä, mitä tässä nyt oikein tutkitaan.

Pieni kielimuurihan täällä nimittäin on. Ihmiset puhuvat pääasiassa arabiaa, jota osaan huonosti, ja ranskaa, jota en osaa ollenkaan. Onneksi paikalla on myös muutamia englantia puhuvia ihmisiä. Etenkin sairaalan kroatialainen emäntä ja belgialainen pastori osoittautuvat hauskoiksi tyypeiksi, joiden kanssa tulee rupateltua pitkään.

Vakuutusyhtiötä varten pitää selvittää sairaalan nimi mahdollisimman pian. Niinpä asiaa on kysyttävä seuraavalta huoneeseen tulevalta hoitajalta. ”Maa ism hada hospital?” (osapuilleen ”mikä on tämän hospitaalin nimi”). Ymmärrän kyllä, että sairaalalle on arabian kielessä luultavasti ihan oma sanakin, mutta sitä ei meille ole vielä arabian ykköskurssilla opetettu. Samapa tuo: saan tarvitsemani tiedon, ja hoitaja suorastaan innostuu: osaatko sinä arabiaa? Erittäin vähän, totean.

Kielimuurin yli

Kunhan kielimuurin yli pääsee, tunisialainen sairaala tuntuu kyllä ihan hyvin toimivalta ja mukavalta paikalta, siis sairaalaksi. Henkilökunta on ystävällistä eikä kenelläkään ole kiire minnekään – mukavaa vaihtelua suomalaiselle sairaalalle. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu.

Totta kai olisin mieluummin muiden mukana tutustumassa Tunisiaan sairaalan seinien ulkopuolella. Matkaseurueemme jäseniä käy kyllä joka päivä luonani sairaalassa päivittäin tuomassa tavaroitani, kertomassa kuulumisia ja pitämässä seuraa. Mukavaa, joskin tunnen olevani muille valtava taakka. Kukaan ei takuulla halua lähteä kanssani enää ikinä minnekään.

Toinen matkaviikko menee siis pääosin sairaalavuoteella. Aluksi vointi on heikko, ruokakaan ei maistu. Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa keskittyä johonkin, älypuhelin ja sairaalan langaton verkko osoittautuvat kullanarvoisiksi. Olen tyypillinen suomalainen uusavuton nörtti, joka ei voi elää ilman kännykkäänsä edes tunisialaissairaalan antibioottiletkujen jatkeena maatessaan.

Jännitystä loppuun saakka

Pikku hiljaa antibiootit alkavat vaikuttaa, kuume laskee, ja vointini puolesta voisin hyvinkin lähteä kotiin suunnitellulla lennolla. Ongelmana on vain se, ettei sairaalasta saa lähteä ennen kuin visiitti on maksettu, eikä asiaa ole saatu järjesteltyä matkavakuutuksen kautta. Pääsenkö minä täältä pois ajoissa? Pääsenkö minä täältä pois ikinä?

Laskun loppusumma on kuitenkin juuri ja juuri riittävän pieni, jotta kykenen maksamaan sen itse visalla. Saldoa jää jäljelle kokonaista kaksi ja puoli euroa, mutta vähät siitä. Pääsen sairaalasta paluulentoa edeltävänä päivänä. Viimeistä yötä varten varaan huoneen paikallisesta hotellista, sillä yö kylmässä hostellissa ei enää tässä vaiheessa houkuttele.

Toisen matkaviikon lauantaina on aika jättää hyvästit Tunisialle – tämän reissun osalta. Lennolla Tunisista Istanbuliin saamme vielä lisäjännitystä, kun lentokoneen ikkunasta näkyy äkillinen välähdys, jota korostaa kovaääninen räsähdys. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Olemmeko kohta meren pohjassa? Kone kuitenkin pysyy ilmassa, ja säikähdys menee nopeasti ohi.

Vielä yksi yö Istanbulissa ja sitten lento Helsinkiin. Vastoinkäymisistä huolimatta mieli on hiukan haikea: nytkö tämä jo loppuu? Mahtava matkaporukka, mielenkiintoinen matkaohjelma ja unohtumattomia kokemuksia, jollaisia yksikään pakettimatka ei takuulla tarjoa. Minä jos kuka tiedän sen.

Ei auta kuin alkaa suunnitella seuraavaa matkaa.

Teksti: Tapio Ahola