Lokakuun pommi-isku Beirutissa surmasi kolme ja haavoitti kahdeksaakymmentä. Siinä missä valtio ei ole tukenut iskun uhreja lainkaan, kansalaisyhteiskunta on korjannut jälkiä sitäkin aktiivisemmin.

Sotilas ei anna ensin läpikulkulupaa. Vasta kiertämällä korttelin toisesta suunnasta pääsee sisään, tosin täälläkin kielletään ottamasta valokuvia. Kauniita otoksia ei välttämättä saisikaan: kadun päässä näkyy kasa rojua, pahoin murskautuneita autoja ja kerrostaloja, joiden parvekkeet ovat romahtaneet alas.

Tätä suljettua tienpätkää lukuun ottamatta Beirutin Sassine-aukio näyttää lauantaiaamuna varsin arkiselta. Taloihin ripustetut kenraali Wasan al-Hassanin kuvat kuitenkin muistuttavat lokakuun 19. päivän kuuluisimmasta uhrista. Hassanin, Libanonin tiedustelupalvelun johtajan, lisäksi pommi-iskussa surmansa sai täällä kaksi muuta ja noin kahdeksankymmentä loukkaantui.

Nyt alue on täynnä elämää. Taloissa ja piha-alueilla työskentelee kymmenittäin suojakypärin varustautuneita nuoria ja aikuisia. Paitojen tunnuksissa lukee Farah al-Ataa, suomeksi antamisen ilo. Vuonna 1985 perustettu, rauhanrakentamiseen keskittyvä kansalaisjärjestö on ottanut päävastuun iskussa vaurioituneiden talojen kunnostuksesta.

”Saavuimme tänne neljä päivää pommin jälkeen”, kertoo yksi vapaaehtoisista, työmaajohtaja Marc Torbey. ”Asiantuntijat ja insinöörit kertovat, mitä tehdä; me toimimme työmiehinä. Materiaalit tulivat lahjoituksina niin järjestöiltä kuin yksittäisiltä ihmisiltä. Jumalalle kiitos, että kaikki tarvittava saatiin kokoon.”

Epävarmuus osa elämää

Farah al-Ataa on vain yksi esimerkki libanonilaisten solidaarisuudesta pommin jälkeen. Jo iskun iltana sairaalat tukkeutuivat verenluovuttajista. Lahjoitettua tavaraa taas kertyi niin paljon, että yksi Beirutin kahviloista keskittyi erityisesti materiaalin vastaanottoon.

Yliopisto-opiskelija Paola Hraoui oli yksi heistä, joka ei halunnut seurata tapahtumia kotisohvaltaan. Pitkäaikainen Farah al-Ataan vapaaehtoinen lintsasi jopa koulusta päästäkseen taloja kunnostamaan. Tänään hän siivoaa asuntojen lattioilta räjähdyksen jättämää kivirojua, aiemmilla kerroilla vuorossa oli maalausta ja ikkunoiden korjausta.

”Olin itse parin korttelin päässä koulussa, kun isku tapahtui. Ensin luulimme sitä auto-onnettomuudeksi, sitten näimme mustan savun. Pelästyin, kun en voinut soittaa isälleni – puhelinverkko ei toiminut”, Paola muistelee.

Osa Paolan tuttavista säikähtikin iskua sen verran, ettei esimerkiksi halunnut tulla työmaalle auttamaan. Paolan mukaan pommeihin kuitenkin turtuu.

”Olen kokenut pommi-iskuja suurimman osan elämästäni, ensimmäisen ollessani kahdeksanvuotias. Kolme olen nähnyt omin silmin.” Silti hän ei usko kärsineensä melkein mitään. ”Moni muu on kokenut paljon pahempaa.”

Valtion hylkäämät

Pihamaalla joukko ranskankielisen yläasteen opiskelijoita sutii innolla vihreää maalia talojen aitoihin. Vaikka nämä nuoret ottavat auttamisesta kaiken ilon irti, iskusta puhuessa ilmeet vakavoituvat.

”Ensin ajattelimme, että ei kai taas. Kaikkia inhotti, sillä pommi toi liian hyvin mieleen vuoden 2005 poliittiset iskut. Pian alkushokin jälkeen ihmiset kuitenkin aktivoituivat, ja mekin tulimme tänne auttamaan.”

Kansalaisjärjestöt tuntuvatkin olevan nuorille ainoa mielekäs vaikuttamisen kanava.

”Libanon on kriittisessä tilanteessa, eivätkä poliitikot saa mitään aikaan”, arvioi Antoine. Iskun jälkeen Libanonin politiikka on ajautunut lähes pysähdystilaan, kun oppositio vaatii hallitusta eroamaan ja boikotoi kaikkia nykyhallinnon järjestämiä tilaisuuksia.

Valtion olematonta tukea moittii myös Paola.

”Kenraalin kuolema oli tietysti tappio valtiolle. Hassanille järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta iskun muut uhrit unohdettiin. Moni haavoittui tai menetti kotinsa. Kuka heitä auttaisi, jos järjestöjä ei olisi?”

Kuten Paola, myös Antoine on kyllästynyt jatkuvaan turvattomuuteen. Linan mukaan uusi sukupolvi tuo mukanaan toivoa, mutta kaiken kaikkiaan nuorten usko muutokseen on laimea.

”Todennäköisesti maa ei tästä paljon muutu. Meidän tehtävämme on sopeutua tilanteeseen – ja jatkaa maalaamista”, Antoine toteaa ja tarttuu siveltimeensä.

Anna Kokko, 3.12.2012